Riemuylioppilas Juhani Salmen puhe ylioppilasjuhlassa 4.6.2022
Julkaistu: 06.06.2022 klo 12.04
Arvoisat uudet, pian lakitettavat ylioppilaat ja heidän läheisensä. Hyvä ylitorniolainen lukioväki.
Tuon teille terveiset meiltä niin sanotuilta riemuylioppilailta eli puoli vuosisataa sitten tässä koulussa kirjoittaneilta.
Jos olen rehellinen, minun on myönnettävä, että en muista juuri mitään siitä päivästä 50 vuotta sitten, jolloin minä ja silloiset koulutoverini painoimme päähämme valkoisen lakin. Lakkikin minulta katosi jo vuosikymmeniä sitten – niin uutena, ettei se ehtinyt kunnolla edes kellastua.
Enkä minä kyllä kauhean paljon muista itse kouluajoistakaan. Joitakin yksittäisiä tapahtumia on tarttunut mieleen. Niidenkin muistojen yllä leijuu kuitenkin jo ajan tuoma sumeus. Voi olla, että muut läsnä olleet muistavat monet asiat toisella tavalla kuin minä.
Siitä, mitä tässä rakennuksessa aikanani oppitunneilla opin, en pysty sanomaan senkään vertaa. Vuosikymmenten takaisten asioiden päälle on karttunut niin paljon kerrostumia, ettei yksityiskohtia pysty enää erottamaan.
Sen tiedän, että ne tunnit, viikot, kuukaudet ja vuodet, jotka tätä koulua kävin, olivat minulle tärkeää aikaa. Varmaan opinkin jotain, mutta ennen kaikkea kasvoin: välillä ehkä kieroonkin ja välillä taas hieman suorempaan. Kasvaminen ei ole johdonmukaisesti etenevä tapahtumien ketju, vaan sotkuinen prosessi, jossa vaikuttavat monensuuntaiset voimat.
Eivätkä kasvattajiani olleet pelkästään opettajat vaan myös luokkatoverini, vanhempani ja kaikki, joiden kanssa olin tekemisissä. Sekä lisäksi televisio, radio, sanomalehdet… koko 70-luvun alun suomalainen yhteiskunta.
********
Hyvät uudet ylioppilaat
Te olette eläneet lapsuutenne ja nuoruutenne kovin erilaisessa maailmassa kuin me elimme aikoinamme, ja te olette käyneet kovin erilaista koulua kuin me kävimme aikoinamme.
Kaikkein radikaalein eroavuus sukupolviemme välillä liittyy tietoon ja tiedon siirtoon. Kun me kirjoitimme ylioppilaiksi, yksikään meistä ei ollut koskenut tietokoneeseen eikä kännykkään. Puhelin useimmissa kodeissa oli, mutta se oli johdolla pistorasiaan yhdistetty, ehkä myös seinään kiinni pultattu. Puhelimella saattoi silloinkin soittaa. Keskus yhdisti. Jos soitti omaa kylää kauemmaksi, puhelu piti tilata ja oli odoteltava, kun keskusten ketju yhdisteli puhelun valmiiksi.
Puhelimella ei lähetelty viestejä, kirjeiden välityksen hoiteli postilaitos. Eikä puhelimella googlailtu. Tietoa sai paksuista tietosanakirjasarjoista ja muista kirjallisista, usein vanhentuneista lähteistä. Musiikkia kuunneltiin radiosta ja levysoittimelta, ja sitä nauhoitettiin c-kaseteille. Kun otettiin valokuvia, filmirullat vietiin Hyvärisen liikkeeseen, joka lähetti ne jonnekin, luultavasti Helsinkiin, kehitettäviksi, ja valmiit kuvat sai nähtäviksi noin viikon kuluttua. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Olemmehan mekin joutuneet sittemmin sopeutumaan kehitykseen. Oma sukellukseni tietotekniikan maailmaan alkoi, kun olin vähän yli 30-vuotias. Ostin tuolloin pojalleni Commodore 64 -tietokoneen, jolla hän pystyi pelaamaan paria kolmea nykivää, grafiikaltaan alkeellista peliä. Todellinen suuri harppaus sijoittui muutamaa vuotta myöhemmäksi, kun hankin kännykän, jolla pystyi soittamaan, lähettämään tekstiviestejä ja pelaamaan matopeliä.
Vaikka olen käyttänyt minä-muotoa, en ollut poikkeusyksilö, vaan saman kehityskaaren kävi läpi koko meidän ikäluokkamme. Olimme lähes nelikymppisiä, ennen kuin tietotekniikasta tuli osa työelämäämme ja vapaa-aikaamme. Sieltä me olemme sitten kiemurrelleet pikkuhiljaa tähän päivään niin, että nykyisin osaamme tuijottaa älypuhelimiamme aamusta iltaan aivan yhtä luontevasti kuin te kännykkä kädessä syntyneet.
Arvoisat uudet ylioppilaat. Minua viisaammat sanovat, että tekninen kehitys ei ole pysähtymässä eikä hidastumassa, vaan että vauhti päinvastoin kiihtyy. Tästä seuraa, että kun te olette aikoinanne riemuylioppilaita ja joku teistä pitää puhetta, tuo joku kertoo kuulijoiden mielestä aivan kummallisia asioita. He, vuoden 2072 ylioppilaat, ajattelevat, että onpa noiden – siis teidän – elämä ollut ankeaa ja alkeellista, kun ei teillä ole ollut edes… niin, mahdoton sanoa, mitä. Vaikka se tiedetään, että kehitys kehittyy, on mahdoton ennakoida, mitä kaikkea uutta on tulossa seuraavina viitenäkymmenenä vuotena. Se vain tiedetään, että maailma on silloin aivan erilainen kuin nyt.
*******
Paitsi että ei asia taida sittenkään olla näin yksinkertainen.
Laajennetaan vähän perspektiiviä, käännetään katse hieman kauemmas omasta navastamme. Kun silmäämme taaksepäin, näemme, että teknologiset jättiharppaukset eivät ole historian ainoa kehitystrendi, eikä maailmanhistoria ole pelkkää tasaista kulkua pimeydestä kohti valoa. Ja kun vilkaisemme ympärillemme, huomaamme, että se näkövinkkeli, josta me suomalaiset katselemme maailmaa, ei ole ainoa mahdollinen.
Rakkaat nuoret. Maailma muuttuu koko ajan, eikä ihmisyksilöidenkään elämä ole stabiilia paikallaan oloa. Me, jotka olemme eläneet pian 70 vuotta, olemme nähneet monenlaisia murroksia niin maailmalla kuin koto-Suomessakin, ja myös omassa elämässämme on ehtinyt olla monenlaisia pyörteitä.
Useimmat muutokset tapahtuvat hitaasti: tämä päivä on suunnilleen samanlainen kuin eilinen, ja huominen on suunnilleen samanlainen kuin tämä päivä. Se, että jokin onkin muuttunut, huomataan usein vasta aikojen päästä.
Joskus tapahtumien kulku kuitenkin tiivistyy. Otan esimerkeiksi kolme vuotta teidän koulutaipaleenne varrelta.
Ensimmäiseksi vuosi 2015, jolloin te olitte kai alakoulun loppusuoran tuntumassa. Silloin koettiin niin sanottu siirtolaiskriisi. Sen syyt olivat syvällä, mutta seuraukset koskettivat välillisesti teitä kaikkia.
Toiseksi vuosi 2020, jolloin te olitte tuoreita lukiolaisia. Silloin kantautui korviinne tieto ikävästä viruksesta, jonka oletettiin saaneen alkunsa Kiinan Wuhanista.
Kolmanneksi tämä nyt meneillään oleva vuosi. Tuoreessa muistissanne on, miten 24. päivä helmikuuta venäläiset panssarit vyöryivät Ukrainan rajan yli - täällä, keskellä Eurooppaa.
Kun tapahtuu tällaisia suuria äkillisiä murroksia, on niin sanottu varautuminen tärkeää. Maahanmuutto- ja rajaviranomaisten on kyettävä reagoimaan busseihin, jotka ovat täynnä somaleja, irakilaisia tai afgaaneja. Terveysviranomaisilla on oltava valmiit suunnitelmat pandemian varalta. Ja kansallisesta turvallisuudesta vastaavilla on oltava strategia ja resurssit, joiden avulla he pystyvät pitämään meidät turvassa ulkoiselta uhalta.
Mutta ei riitä, että valtiovalta ja viranomaiset tietävät mitä tehdä. Myös yksilöiden on oltava valmiita.
********
Me voimme suhtautua meitä kohtaaviin uhkiin ja yllätyksiin kolmella vaihtoehtoisella tavalla: Ensiksikin voimme pistää pään pensaaseen ja kieltäytyä ajattelemasta ikäviä asioita. Toiseksi voimme panikoida: jähmettyä kauhusta tai itkeä itsemme näännyksiin. Tai kolmanneksi me voimme katsoa todellisuutta silmiin ja ottaa eteen tulevat asiat vastaan semmoisina kuin ne ovat.
Yksi koulun ja kodin tärkeimmistä kasvatustehtävistä on valmistaa nuori vaikeidenkin asioiden kohtaamiseen. Avainsana on perusluottamus. Miten se rakennetaan, on moniulotteinen kysymys. Pohja luodaan varhaisvuosina, mutta myös myöhemmät lapsuuden ja nuoruuden vaiheet ovat keskeisiä.
Pieni, välittävä koulu juurevassa tornionlaaksolaisessa kulttuurissa on juuri sellainen ympäristö, joka vahvistaa perusluottamusta. Kehittyy tunne, että vaikka elämä ei aina ole helppoa, se lopulta kantaa.
Korostan, että vaikka olen tässä puheessani vilautellut maailman isoja uhkakuvia, ei tässä ole kysymys pelkästään tai edes ensisijaisesti maailmantapahtumista, vaan koko elämästä, teidän elämästänne. Te olette nuoria ihmisiä, teillä ovat elämän suurimmat hetket edessänne. Niihin tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä sisältymään paljon iloa, onnistumisia ja nautintoja. Tulette kokemaan ystävyyttä, rakkautta, ja seikkailuja. Mutta tosiasia silti on, että jokaisen elämään sisältyy myös vastoinkäymisiä – joskus saattaa tuntua, että pystysuoria seinämiäkin. Ei niiltä voi välttyä, se on elämän laki.
Aivan keskeistä oman onnenne kannalta on, miten opitte suhtautumaan muutoksiin – sekä niihin teknologian ja elämäntavan muutoksiin, jotka eivät välttämättä sisällä suurta dramatiikkaa, että niihin koko elämäänne ravisuttaviin murroksiin, joita väistämättä tulee eteenne.
********
Kysymys on myös siitä, millä mielellä kohtaatte elämän lukuisat tienhaarat. Tosiasia on, että vaikka elämä koostuu valinnoista, ihminen harvoin tietää, mitä hänen valinnoistaan seuraa. Usein hän luulee tietävänsä; mutta luulo, että ihminen pystyisi hallitsemaan omaa elämäänsä, on suurelta osin harhaa.
Älkää siis yrittäkö käsikirjoittaa elämäänne liian tarkoin. Luottakaa siihen pohjaan, jonka te olette saaneet – tästä koulusta, kotoa ja erilaisilta oheiskasvattajilta. Ja huomatkaa, ettei tuon pohjankaan vielä tarvitse täydellisen luja olla, ei sinnepäinkään. Sitä on aikaa vahvistaa, ja vahvistuu se ihan luonnostaankin. Olkaa uteliaita, olkaa rohkeita. Maailma muuttuu, mutta kyllä te muutoksessa mukana pysytte.
Se, että erilaiset elämänvalintanne tuottavat yllätyksiä, on itse asiassa mahtava asia. Siitä seuraa, että vaikka järjen käyttö on pääsääntöisesti hyväksi, aika usein kannattaa kuunnella myös oman sydämensä ääntä. Hetkiin kannattaa tarttua, sillä vaikka niitä on todennäköisesti edessänne koko joukko, ihan rajattomasti niitä ei ole.
Lopuksi vielä, pian lakitettavat uudet ylioppilaat: parhaat onnittelut meidän kaikkien riemuylioppilaiden puolesta.
Juhani Salmi
